Matka Suomalais – Ugrilaisille juurille, Unkariin 1987

 

Edellisenä kesänä hienosti hoitunut Englannin reissu oli kasvattanut itseluottamuksen kivitalon kokoiseksi eikä rohkeutta puuttunut kun suunniteltiin retkeä aivan uuteen suuntaan, veljeskansan luo Unkariin. Haaveissa Unkarin ja Puolan edullinen hintataso saikin porukan innostumaan asiasta, mahdolliset kulut kun sopivat kaikkien kukkarolle. Reissuun oli lähdössä vanha konkari Mönkä Kawallaan, Topi ja Mari Möhkö-Kawalla, Heikkisen Vesse Kawasaki SR650llä, Sami Siekkinen Honda ParisDakarilla, Kuuselan Harri Suzuki 1100lla ja minä ja Maarit Z1000 Kawalla.

Matkavalmistelut alettiin jo talvella tilaamalla karttoja ja muuta matskua Itäblokin valtioitten turisti ja matkailutoimistoista. Haaleita olivat painoasut mutta intoa tuli aina vaan lisää, tuonne on päästävä!

Heinäkuun lopulla sitten kokoonnuttiin Helsingissä. Ensin kavereitten luo yöksi, ja aamulla vielä viimeiset valmistelut. Isoroballa nähtiin vielä Mato Valtonen joka toivotteli sankarimatkaajille hyvät reissut. Iltapäivällä valuttiin satamaan odottelemaan legendaariseen m/s Pomeraniaan pääsyä. Taivas näytti tapansa ja räväytti niskaamme vettä niin että oltiin jo valmiiksi märkiä ennen kuin päästiin laivaan, tietysti viimeisinä.


Pyörät oli sidottava kunnolla kiinni, Pomerania ei ollut muihin Itämerenkyntäjiin verrattuna suuren suuri purkki. Mönkä oli seilannut kyseisellä ruuhella ennenkin ja saattoi neuvoa meitä kokemattomampia. Mönkän neuvosta ryhdyimme kansimiesten kanssa välittömästi liiketoimiin hankkien Puolan läpiajoa varten lähes muovikassillisen Zlotyja ja 10 pulloa vodkaa siinä pelossa että viina laivalta mahdollisesti loppuisi…

Helsinki näkyi vielä kun esittelimme hankintojamme laivan ravintolassa matkaseurueellemme. Pelko viinan loppumisesta osoittautui turhaksi kun laivan baarimikko tarjoili baaristaan drinkkejä varsin suuripiirteisesti ja tosi edullisin hinnoin. Silti majoittauduimme discon seinänvieripöytään himmentäen pöytämme yksinkertaisesti ruuvaamalla lampun irti seinästä juuri siltä kohtaa ja sijoittaessa oman eväspullon pimeään kohtaan pöydänjalan juureen. Ja baarista Colaa pöytään. Säästäväisyyssyistä…

Siinä sitten juovuttiin. Kannella piti vielä vierailla useasti neuvottelemassa kansimies Thadeuksen ja Alexanderin kanssa liiketoimista. Alexander oli porukan aivot ja Thadeus varsinainen tahvo mutta oluttarjoilu kannella pelasi vaikkei Suomipojat välillä meinanneet pystyssä pysyä, eikä ainoastaan nautittujen juomien ansioista, vaan myös kyyti Pomeranialla oli varsin hurjaa sen halkoessa myrskyistä Itämerta.

Laivalla tutustuttiin myös Puolalaisen keittiön kulinaristisiin herkkuihin. Eväät oli aika outoja suurelle osalle porukkaa, mutta kun rahaa oli, tilailtiin listalta vähän mitä sattuu. Ihan syötäviä oli ja tartarpihvin olemuskin tuli selväksi. Raaka jauheliha sipulilla ja raa´lla kananmunan keltuaisella oli aivan uusi kokemus, mutta alas meni. Hytti oli myös säästäväisyyssyistä varattu halvemmasta päästä. Toki 9 henkilöä nyt mahtuu 4 hengen hyttiin… jos yksi nukkuu lattialla…  Tosiasiassa hytti oli täynnä haisevia, märkiä nahkavehkeitä ja osa porukasta nukkui pitkin laivan käytäviä ja jopa discossa. Ja oli vähän huono olo edellisen yön tentuttelusta.

Välipysähdys tehtiin Visbyssä ja viimein taivaanrannalla häämötti Gdansk. Rannassa pyörät ja paperit tutkittiin tarkkaan mutta kun ei mitään hämärää huomattu, karavaani suuntasi paikalliseen hotelliin ostamaan bensakuponkeja. Rahalla bensaa ei myyty ulkomaalaisille. Zlotyt pidettiin vielä visusti piilossa. Sitten kohti etelää ja unelmia ihanasta Unkarista. Ja seuraavaksi koko lössi tutkaan. Uhkaavasta tilanteesta selvitti lahjomalla poliisi Villen Kuvan I love foto –tarroilla ! Bensaa ei jaeltu kuin siellä täällä ja oli aivan turha uneksia jostain hampurilaisbaareista. Tien varressa oli kuitenkin kahviloita ja kioskeja. Vesse olikin reissuryhmän rohkein ja tilasi Puolalaisen kavan. Ja maha velliksi välittömästi…

Katowicen tienoilla päätimme majoittua oikein hotelliin, rahaa kun oli.. Hotellin aulassa majaili kyllästyneen näköisiä lumppuja ja ravintolan henkilökuntaan kuului myös pari ihan oikeeta kissaa, jotka pyörivät ravintolasalissa. 

Aamulla todellisuus valkeni. Vaikka kuinka oli Zlotyja, respan täti ilmoitti että Teillä ei kyllä voi olla niin paljon rahaa koska ette ole sitä vaihtaneetkaan kuin minimimäärän. Mutta koska tämä on valtion hotelli hän voi vaihtaa rahaa, viralliseen kurssiin of course. No rahallahan siitäkin selvittiin, mutta pimeitä Zlotyjä jäi vielä aika paljon. Katowicen vieressä oli kuuluisa Autcwitcshin keskitysleiri, jonne Aatu oli kerännyt melkoisen määrän juutalaisia murhattavaksi. Puolaksi paikannimi oli Oswiecim. Arbeit Macht Frei portin alta kävellessä tunnelma muuttui varsin hiljaiseksi, olihan jokainen tietoinen paikalla tehdyistä hirveyksistä. Harrin syntymäpäivä tosin vapautti hiukan tunnelmaa. Harri päätti tarjota koko seurueelle ruuat juhlan kunniaksi leirin ravintolassa. Ruokalista tosin oli Puolaksi ,joten ei siitä mitään ymmärtä nyt. Tilattiin sitten kalleinta, zlotyjä kun oli. Tuli maksapihvit. No syötyähän nekin tuli vaikka ei nyt kenenkään herkkua ollutkaan. Alumiinihaarukoista sai pantin takaisin kun palautti ne kuulantyöntäjän näköiselle keittäjälle.

Tsekkoslovakian puolelle siirryttiin kaksoiskaupunki Cieszyn-Cesky Tesinin rajasillan kautta. Oli jo iltapuoli, mutta tarkoituksena oli ajaa yötä myöten Budapestiin asti. Kartalla matka oli piece of cake. Emme kyllä olleet huomioineet että reitti kulki yli Tatra-vuoriston, ja vähän niinkuin pituussuunnassa… Reilusti oli mutkaa joka suuntaan ja oli vähän liukasta kun Warret ja Trabantit oli puskeneet pakoputkistaan mukavan öljykerroksen kostealle tielle. Harri veteli keulilla hyvien valojen turvin, loput perässä lipsutellen. Jossain Zvolenin tienoilla tankattiin ja katseltiin yöbaarin seiniltä kuvia niistä kanjoneista missä oltiin juuri vedetty, maisemat oli mahtavia, päiväsaikaan. Aamuyöstä saavuttiin Slovensky-Darmotyn  raja-asemalle.

Eka ylityspaikka oli tarkoitettu vain busseille. Rajavartijoiden toivuttua hämmästyksestä Sami hauskutti vielä virkamiehiä keulanvetonäytöksellä Paris-Dakarillaan.  Toinen ylityspaikka sijaitsi 20km. itään. Toisella raja-asemalla olikin asiallisempi meininki.
Monta paperia täytettiin ja yllätykseksemme piti tietää jopa äidin tyttönimi ennenkuin Unkarin portit aukenivat. Budapestiin ei ollut enää pitkä matka. Väänäsen Sepi oli neuvonut meille Budapestista camppärin, Horshegyi Campin. Röökiaskin kokoisella kartalla sitä sitten aamuöisestä Budapestista etsittiin. Yksi cämppäri löydettiin mutta portti pysyi visusti kiinni. Eihän siinä muuta mahtanut kuin kääntyä takaisin ja siirtyä takaisin kaupungin rajalle.

Tien varressa olikin sopivan näköinen leiripaikka. Leiripaikan valinta olisi voinut sujua paremminkin. Pian paikalle saapui vartiomies Kalasnikoveineen. Hänen mielestään olisimme voineet kyllä yöpyä siinä, ei siinä mitään, mutta hänen esimiehensä saattaisi olla erimieltä varuskunta-aluelle leiriytymisen oikeellisuudesta. Niinpä kasasimme taas tavaramme ja liityimme ohiajavaan sotilaskolonnaan. Keulilla letkaa vetävä MZ-kuski meinasi nyrjäyttää niskansa ilmestyttyämme jonon jatkoksi. Kolonna kääntyi vasemmalle ja me jatkoimme suoraan. Pian pientareelta löytyikin tasainen paikka mihin pystytimme leirimme.

Aamu kuuden tienoilla alkoi rekkaliikenne tärisyttää tannerta ja melkein samantien kuului sireenin ääni.  Leiriimme oli saapunut tomera poliisipartio Ladallaan. Yritin selvittää tilannetta parhaani mukaan kaikilla mahdollisilla maailman kielillä. Yhteisymmärrys olikin juuri löytymäisillään kun välistämme juoksi Vesse paperitollo kädessään. Unkarilaispoliisit katsoivat hämmentyneenä karkurin perään. Tilanne laukesi Vessen huutaessa kummun takaa vain ripulin vaivaavan, karkuun ei ole tarkoitus lähteä. Saimmekin sitten ihan luvan perästä pitää leiriämme aamuun asti.

Uni ei enää tullut silmään ja aloimme pikkuhiljaa purkaa leiriä. Aamun valjettua huomasimme yöpyneemme jonkinlaisella kaatopaikalla. 

Matka jatkuikin samoja latuja takaisin kohti Budapestia. Päivänvalossa tulikin hetikohta cämppäri merkki vasemmalle ja eikun sinne. Muutaman mutkan kautta tultiinkin sitten betoniaidan vieraan ja cämppärin portille. Paikka oli valtava futiskenttä jossa paikallinen Chinoin lääketehtaan joukkue piti majaansa ja sivuhommana pientä leirintäaluetta. Paikka olikin loistava. Pukuhuoneet ja suihkut käytössä ja ympärillä turvalliset betonimuurit. Vahtimestari vaihtoi rahaa sopivaan kurssiin ja niin laitettiin leiri tukevasti Unkarin kamaralle. Eipä ollut sillä tontilla ennen suomalaisia pyörämiehiä yöpynyt ja ihmettelijöitä riitti. Kun oli saatu leiri valmiiksi lähdettiin paikallisbussilla keskustaan. Kustannustaso lähinnä nauratti.

Keskustassa vakipaikaksi muodustui Marx aukiolla sijaitseva sörözö, kaljakapakka. Ristimme paikan Kronenburg baariksi, seinämainoksen mukaan. Se olikin tukikohtamme koko Budapestissa oleskelumme ajan. Lähitienoilta löytyi sopivat ruokapaikat ja jobbareitten kanssa vaihdeltiin forintteja sopivaan kurssiin. Margitin saarellakin käytiin polkupyöräilemässä. Lähistöltä löytyi kauppa jossa myytiin Coca Colaa litran pulloissa. Kullan arvoinen tieto. Taisi olla ainut paikka koko Budapestissa. Takaisin leiriin siirryttiin Wartburg taksilla. Taksarin kanssa sovittiin kyyti myös seuraavalle päivälle, saisi ottaa vielä toisenkin taksin mukaan. Ilta menikin sitten leirielämää viettäessä.

Lähikaupasta haettiin evästä, ei paljon maksanut. Illan pimetessä piti saada leiriin valoa. Mukana oli tenttua keittimiä varten ja siitä rakennettiin pieni tuli pöydälle. Trangia tosin kaatui ja meinasi koko pöytä palaa. Naapurileirin ranskalaispariskunta liittyi seurueeseemme. Meillä oli viinaa ja heillä lantrinkia. Hyvä sopimus. Tosin sovimme että seuraavaan iltajuhlaan ranskalaiset tuovat viinat, me lantringit. Eipä näkynyt fransmanneja sen jälkeen…

 Seuraavana aamuna leiriin ilmestyi tilatut taksit. Warre ja farkku Lada. Aamiainen oli vielä vähän kesken mutta pian päästiin tienpäälle. Paikalliset pikkupojat, Pili ja Pali jäivät vahtimaan leiriä Coca Cola palkalla. Kohti keskustaa kiitäessämme havaitsimme vasemmalla vuoristorataa muistuttavan hökötyksen. Taksi vetivät u-käännöksen  yli 8-kaistaisen baanan käskystä ja välittömästi. Paikka oli Vidampark, huvipuisto ja vieressä eläintarha ja sirkus !!! Kävimme päivän aikana lähes kaikissa mahdollisissa härveleissä ja välillä nautittiin söriä, mainiota paikallista olutta. Isot miehet vetää mikroautoilla kersojen seassa mutta hauskaa oli.

Vuoristorata osoittautui ihan käytössä olevaksi, natina ja nitinä hirvitti mutta eikun kyytiin. Maailmanpyörän hitsaussaumat vähän rakoilivat , mutta vain ruostuneista kohdistaan. Kokemus oli unohtumaton.

Samana viikonloppuna alkoivat Budapestissa kaikkien aikojen ensimmäiset Hungaroringin formulakisat ja kaupunki alkoi täyttyä turisteista. Me emme juuri kiinnostuneet valtavasta tungoksesta ja purimme leirin ja suuntasimme kohti Balaton-järveä , tietysti Coca Cola kaupan kautta. Badacsonyöyrs nimisestä kylästä löytyi seuraava leiripaikka, sopivasti baarin takaa. Baarissa oli rivi televisioita josta saattoi seurata formulakisan kulkua, oiva valinta. Illan mittaan baarista loppui Cola.

Saatoimme luopua omasta varastostamme yhteisen hyvän nimissä mutta kun Itä-saksalaiset lajitoverimme halusivat Colaa juomiinsa baarimikko ilmoitti tylysti Colan olevan suomalaisten omaisuutta. Privaattipullo niinku. Illanmittaan seurueeseen liittyi paikallinen gigolo, Janos Zsabo, joka myi t-paitoja kojussaan DDRläisille turisteille. Ja naisille nimenomaan, kuten hän useasti mainitsi. Ilta paikallisessa discossa oli päättyä huonosti kun Sami innostui puhelemaan sakemanneille Lapin polttohommista. Saattoi siinä olla vähän kukkopoikien reviiritaisteluakin.

Samana iltana tapasimme myös Patrickin ja Ingridin Antwerpenistä jotka olivat matkassa Bemarillaan. Tuosta tapaamisesta muodostui pitkä ystävyys joka on kantanut näihin päiviin asti. Patrick on vieraillut klubilla pariinkin otteeseen ja onpa pariskunnan poikakin nimetty Liukkosen Mikan mukaan Mikkaksi. 

Aamulla Janos ilmestyi keekoilemaan leiriin rommitarjottimen kera. Hyvin maistui juoma. Tarjosimme unkarin pojalle Jerry Cottonia luettavaksi, ja niinhän tuo päästeli suomea kuin vanha tekijä. Ei tosin ymmärtänyt puhumastamaan mitään. Päivä meni Balatonissa pulikoiden ja paikallisia herkkuja nauttien. Pörkölt niminen lammaspata osoittautui aika herkuksi, paikallisen sörin kera. Kaikki loppuu aikanaan, seuraavaksi päätimme lähteä kohti Itävaltaa ja Wieniä.

Wienin leirintäalue löytyi keskustan lännenpuoleisilta kukkuloilta. Wien West II niin kuin nimikin antaa olettaa. Mönkä oli ollut paikalla joskus aikaisemminkin ja tiesi kuviot kuinka pääsee keskustaa ihmettelemään.  Ensin bussilla metroasemalle ja sitten metrolla eteenpäin. Aika helppoa. Leirintäalueella tapasimme pari savolaista vieräleukaa Suonenjoelta. Toinen oli reissussa vanhalla tuutin ryjällä ja toinen ihan yhtä elämää nähneellä vesipyssyllä. Pojat olivat ootelleet kaveriaan Wienissä jo jonkin aikaa, tyttöystävät oli lähetetty kotiin lentäen.

Päivän aikana Wienin keskusta ja Praterin huvipuisto tulivat tutuiksi. Seuraavan aamuna piti taas lähteä, takaisin Tsekkoslovakiaan ja Prahaan.

Tsekkoslovakian rajamuodollisuudet olivat mitättömät. Rajalla tapasimme saksalaisen pyöräremmin Bayruthista. Saksalaiset ihmettelivät käytäntöämme käyttää muovikasseja saapassuojina mutta kopioivat idean välittömästi. Vielä vaihdettin merkkejä. Nyt Grave Diggersin merkki koristaa liiviäni, JMK merkki taas jonkun sakemannin liiviä. Tsekkoslovakian puolella matka taittui jouheasti hyvää moottoritietä pitkin. Prahaan saapuessa pysähdyimme tavaratalo Kotvan eteen.

Yläkerran baarista saimme vaihdettua hyvään kurssiin koruunoita. Samille ja Vesselle tuli tässä vaiheessa koti-ikävä ja pojat lähtivätkin kahdestaan DDRän halki kahdestaan kohti koti Suomea.  Hetken harhailtuamme sopiva, uusi paikka leirille löytyi Sport campingiltä, Prahan länsiosasta. Paikka oli Ryzynen lentokentän vieressä , rinteessä sopivasti 45 asteen kulmassa, mutta siihen teltat vaan saatiin pystyyn. Yöllä vesi tuli sisään ja aamulla olikin kaikki kamat taas märkiä.

 Aamulla lähdettiin kohti keskustaa raitiovaunu tramilla. Vltava joen rannalla hypättin ulos ja painuttiin aamiaiselle hienoon ravintola Slaviaan jossa paikalliset intellktuellit kokoontuivat tulevan presidentti Vaclav Havelin johdolla jo silloin. Tsekkoslovakiankin hintataso joten listalta saattoi tilata mitä lystäsi. Alkuaperitiivien merkitys oli vielä tuolloin hämärä, joten tilasimme livre´pukuiselta tarjoilijalta colaa, Harri viskiä. Sapuskat tuli ja maistui. Muu päivä käytettiin vierailemalla Prahan tekni- sessä museossa ja naukkailemalla rommicolaa ravintola EXPO 58 terassilla.

Pari päivää meni Prahaan tutustuessa ja shoppaillessa  kun taas lähdettiin.  Mihinkään ei ollut kiire ja seuraava majapaikka löytyi rajanpinnasta, mökkikylästä jossa oli myös joku isä-poika leiri. Ruokalasta löytyi pikku alkukommeluksien jälkeen evästä. Maha täynnä matkaseurue vetäytyi päiväunille jotka venyivätkin seuraavaan aamuun. Hyvin nukutti.

Puolan rajan yli siirryttiin seuraavana aamuna. Alkoi taas hämmennys bensakuponkien kanssa. Maaseudulla tosin ei ollut niin väliä. 2 US dollaria riitti kahden Kawan täystankkaukseen !!! Seuraava yö oltiin jossain roadhousessa tien varressa. Zlotyjen alkuperä ei tällä kertaa kiinnostanut. Matkalla Gdanskiin pysähdyimme jossain pikkukaupungissa. Keskustori oli aivan autio mutta ravintola oli sentään auki. Harrin vähäisestäkin venäjän kielen taidosta oli hyvä apu ja perunat ja lihakastike maistui kaikille. Takaisin pyörille palatessamme tori ei enää ollut autio 200 uteliasta polakkia oli piirittänyt pyörämme ja ihme oli suuri kun pyörässä oli 6 pakoputkea…

Matkaan kuitenkin päästiin tappioitta. Vielä ennen Gdanskia poliisi katsoi asiakseen puuttua ajotapaamme jonossa. Ei saa ajaa limittäin vaan peräkkäin…??? Ei kyllä tullut sakkojakaan. Tarrat oli jo muutenkin loppu. Zlotyja olisi kyllä ollut.

Gdanskin satama löytyi helposti. Jonossa oli myös Andrew Truhillo Los Angelesista Harrikallaan. Pyöriä laivaan ajaessa laivan kapteeni ilmoitti Andylle hänen olevan ainut joka tässä laivassa liputtaa, joten jenkkilippu piti laskea Harrikan tangosta.

Paluumatkaa vietettiin helikopterikannella aurinkoa ottaen. Taidettiinpa muutama drinksukin kumota. Zloteja oli vieläkin reilusti. Andrew löyttäytyi seuraamme ja osoittautuikin mukavaksi kaveriksi joten pyysimme häntä jatkamaan matkaansa kanssamme ja tulevan vieraaksemme Jyväskylään. Topi ja Mari jäivät Helsinkiin muun seurueen jatkaessa kotiin Jyväskylään. Taas oli tuhat kokemusta rikkaampi ja rahaa oli mennyt aika hoikasti. Andy viihtyi pari viikkoa vieraana klubilla ja Topin vanhempien luona Säynätsalossa. Kotasralli oli meksikaanille väkevä kokemus, sen kaltaista menoa ei ollut edes Amerikassa jossa oli prätkätouhuja jo jonkin aikaa harrastanut. Myös tästä tuttavuudesta muodostui pitkäaikainen. Emppu tapasi Andyn viime kesänä Los Angelesissa päättäessään Route 66 ajoaan.

Tää juttu on kirjoittettu 21 vuotta takaperoisena ja asiavirheitäkin voi olla. Mukana olleet voivat reilusti kommentoida tarinaa…

-timppa-